Soijaa pukkaa

Työperäisen ahistuksen helpottamiseksi kävelin Biologin kanssa keskiviikkoaamuna hakemaan junaliput, sillä olimme päättäneet tehdä Machina-Elinan suosituksen mukaisesti lauantaina vielä ekskursion Cadiziin. Meno-paluu maksoi 25€ euroa ja kun kerran asemalla oltiin, hommattiin samalla liput myös kotimatkan aloittavaan Malagan junaan. Aamupala odotti meitä kämpille palatessa ja niin sitä taas päästiin aloittamaan päivän treenitkin. Tunnin jälkeen muu porukka lähti suorittamaan ajanvarausta arabialaiseen kylpylään ja minä Vineria San Telmoon. Yritin nimittäin vielä tiistai-illan päätteeksi saada meille pöytävarausta jollekin illalle, mutta paikka on niin suosittu, että torstaille ja perjantaille oli melkeinpä turha edes kokeilla varauksen saamista. Kaveritkin kuitenkin halusivat vielä juuri sinne syömään, joten kävin tekemässä pöytävarauksen samalle illalle, jouduttiin silti odotuslistalle.

Rafaelin treeneissä mentiin taas eteenpäin eli tunnit oli suunniteltu niin, että maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina edettiin koreografiaa kitaristin kanssa ja sitten tiistaina ja torstaina hinkattiin sitä, mitä edellisenä päivää oli uutena pätkänä tehty. Ryhmän väki oli hieman harventunut ja takarivissä oli tilaa oikein kivasti, mutta kyllä siellä salissa oli kuuma! Rafaelkin oli hieman lämmennyt ja otti enemmän kontaktia meihin ja yritti hyvin havainnollistaa sitä, mitä halusi tai ei missään nimessä halunnut meidän tekevän. Ensimmäiseen kategoriaan kuului neuvo tanssia silmän sijaan tunteella ja korvalla eli pitää kuunnella kitaristia sekä sitä ääntä, joka omista jaloista irtoaa. Myös liikkeen jatkuvuus, mitä Maijakin meille korosti, otettiin esille eli ei pidä päättää tekemistä aina "asentoon", vaan tulee jäädä vaikutelma siitä, että liike "hengittää" ja jatkuu vielä hiukan pidemmälle. Taranton eräässä askelkuviossa meidän piti lillua ilmassa niin kuin moskiitot ja vähän timakampaa jalkatyöskentelyä vaativassa kohdassa Rafael oli sitä meiltä, että olisi ihan kiva, jos ei näytettäisi niin kamalasti säikähtäneiltä vuohilta tai siltä, että oltaisiin jonkun sairauskohtauksen vallassa (hikoilevat suomalaiset takarivissä nyökyttelivät, että juu ymmärretään, vaikka kyllähän siellä onneksi paikallisillakin oppilailla hiki vuolaasti virtasi). Eniten mua kuitenkin pisti melkein ääneen naurattamaan se, kun napsutuskohdassa (niin, pirtsojen lisäksi oon flamencossa vielä erityisen kehityskelpoinen myös sormien napsuttelussa) Rafael katsoi minuun ja totesi lakoniseen sävyyn ranteita pyörittäen, että jos ei ääntä lähe, niin kannattaa mieluummin tehdä ihan vain näin.

Tällekin illalle oli liput Casa de la Memorian esitykseen, jossa mukana vanhalla casalla näkemämme Juan Cardoso ja Marta Arias. He esittivät yhdessä erittäin sensuellin ja tunteikkaan siguyriaksen sekä solean. Cardoso veti pidemmän soolon ja, jälleen kerran, yllätykseksemme oli tanssijoista se, joka enemmän miellytti, Marta oli kuvankaunis, mutta jäi hieman vaisuksi. Laulajana oli Ana Real, jonka saundista en itse juuri välittänyt, mutta joka oli kavereiden mieleen. Kitaristi Raul Cantizano sitä vastoin oli melkein yhtä hyvä kuin Juan Campallo viime kesänä ja selvästi parempi kuin muina iltoina lavalla ollut Tino. Kaunis nuori mieskin oli paikalla ja (ainakin omasta mielestäni) meillä oli hieman katsekontaktia, kun hän kävi salin puolella tarkistamassa montako henkilöä vielä katsomoon mahtuisi. 

Esityksen jälkeen käppäiltiin vielä illan lämpimässä Vineria San Telmoon ja saatiin siellä ihan valtavan hyvää palvelua sekä ihanaa ruokaa. Ei ennätetty edes ravintolan ovelle asti, kun jo tarjoilijapoika oli meitä vastassa kuin olisi tärkeämpääkin väkeä odotellut. Otettiin useita pienempiä annoksia eli syötiin ainakin kahta eri sorttia patataksia, lihaisaa tapaslajitelmaa jossa oli mm. jamonia ja chorizoa, munakoisoa vuohenjuustoa kera ja olisiko meillä ollut vielä juustotarjotin ja jättikatkarapuja? Tarjoilijapoika oli iloinen ja jälkkärivaiheessa hän sitten kysyi, että satutaanko olemaan Suomesta, hän kun oli tunnistavinaan kielen, kun oli tuttuja Tampereelta. Siinähän sitten intouduttiin juttelemaan hänen kanssaan siinä määrin, että toivomamme jälkiruuat (joista luki menussa, että varmistettava saatavuus), esim. mun Tarta de limon, oli ehditty kantaa naapuripöytään. Poitsu oli kyllä täysin tehtäviensä tasalla ja saatiin sitten iso kakkupala talon piikkiin tämän mishapin takia. Tipitkin olivat saamamme palvelun mukaiset, toivottavasti poika sai pitää ne kokonaan itse..