Option Paralysis

Edellisen postauksen jälkeen olen kasannut voimia eli yrittänyt kuitata hullun työviikon univelkoja, onneksi melko hyvällä menestyksellä. Ainoastaan sunnuntain ja maanantain väliset yöunet tuppaavat välillä olemaan huonot, ehkä tuleva työviikko sen verran mielessä kuitenkin pyörii. 

Tanssittukin on ja saatiin valmiiksi sekä fandango että soleá; ai että molemmista tuli taas vallankin tanssijafiilis, vaikka soleán lopun kuusi nopsatahtista ylös-alas-pirtsaa eivät tietenkään flamencoyhdistyksen liukkaalla lattialla lähteneet niin kuin olisi pitänyt. Vaatisi tiukemmat hermot ja rutkasti enemmän itseluottamusta lähteä niihin ihan _täpöillä_. Tanssiopistolla tehtävä Tientos Griegos alkaa sekin valmistua pikku hiljaa joulukuista oppilasnäytöstämme silmällä pitäen ja puvustuskin alkaa olla hanskassa. Tervetuloa vaan tarkistamaan lopputulos, esityspäivä ei tosin vielä ole varmistunut. 

Parin viikon sisällä olen urakalla käyttänyt Finnkinon sarjalippuja, joissa kohta puolin olisi voimassaoloaika mennyt umpeen. Paha kurki sentään unohdin ostaa lippuja lisää Hulluilta Päiviltä, kun nyt taas on sellainen fiilis, että leffatkin maistuvat. Gone Girl oli jänskä, semminkin kun en ollut kirjaa lukenut ja Ben Affleck, vaikka hieman pökkelö makuuni onkin, passasi hienosti aviomiehen rooliin ja Rosamund Pike oli hyytävän hyvä! Viime viikon arkivapaalla täräytin sitten kaksi elokuvaa saman päivän aikana ja katsoin Valekytät (tunnustan, vain ja ainoastaan Jake Johnsonin takia - tyyppi on ihan loistava New Girl -komediasarjassa, jota Suomessa jostain syystä esitetään nimellä Kolme miestä ja tyttö) ja Mielensäpahoittajan. Jälkimmäinen oli pienoinen pettymys, odotin kyllä enemmän.. Viikonloppuna vuorostaan näin Boyhoodin ja A Most Wanted Manin, joita kumpaakin suosittelen lämpimästi. Boyhoodin teko kesti 12 vuotta ja leffassa seurattiin pojan kasvua 6-vuotiaasta täysi-ikäiseksi. Pääosan tehnyt Ellar Coltrane sopi rooliin mainiosti ja Patricia Arquettea ja Ethan Hawkea nyt voisi katsoa vaikka puhelinluetteloa lukemassa. Myös A Most Wanted Manin roolitus oli osuva - Robin Wright, Willem Dafoe, Rachel McAdams - ja Philip Seymour Hoffman... eräänkin kohtauksen aikana yksi katse sai aikaan sen, että meinasin pillahtaa itkuun. Ihan vaan siitä v******sesta, että tyyppi on kuollut aivan liian aikaisin ja huumeisiin. What a waste. 

Toissapäivänä oli taas Finnkinon loistavien Event-juttujen vuoro eli Live encore -lähetyksessä minä ja ehkä 10 muuta salissa ollutta pääsi Lontooseen seuraamaan Stephen Fryn omaelämäkerran kolmannen osan 'More Fool me' julkistustilaisuutta. Kirja on jo tilauksessa mulla Akateemisessa, enkä millään malttaisi odottaa sen saapumista. Siinä kanssa yksi ihminen, joka kiehtoo mua kovasti. Noita Finnkinon tapahtumia kannattaa muutenkin pitää silmällä, jos kiinnostusta löytyy, sillä baletin ja oopperan lisäksi esim. marraskuussa pääsee näkemään David Bowie -retrospektiivin (siis juuri sen Victoria & Albert Museumin näyttelyn, jonka olisin Lontoossa käydessäni halunnut nähdä, mutta ei sitten osunut mun reissujen ajalle), jonne tietenkin mulla on lippu jo hankittuna :) 

Hullujen Päivien saaliini

* otsikko on viittaus Stephen Fryn esitykseen. Pitää muuten tutustua tarkemmin  Oscar Wilden elämään ja tuotantoon tässä heti kohta, kun kerkiää.

Vain elämää ja taidetta

Töissä on taas pitänyt kiirettä ja kun kolmena päivänä viikosta pitää yrittää singahtaa myös treeneihin, joissa riehumisen jälkeen on suht veto veks, on taas tämä postausväli päässyt venähtämään. Olen mää kyllä nyt vähän muutakin ehtinyt. Pari viikkoa sitten kävin Kanneltalossa katsomassa tanssikoulu Blue Flamencon teoksen Kirjeitä, jota viime keväänä Helsingin flamencoyhdistyksen Letra-lehdessä kovasti kehuttiin. Teos perustuu tanssijoiden omiin lyhyisiin kirjeisiin aiheista viha, rakkaus, viisaus ja ilo eli tanssilla näitä erilaisia tunteita kuvattiin. Koskettava ja hieno esitys, tanssijat eläytyivät täysillä musiikkiin ja kaikki tunteet kyllä välittyivät katsomoon asti. 
* Vaikka oma vihaisuus joskus pelottaa niin nautin kun lyön jalkaa ja paukutan kovaa
* Yksinäisyys on kylmää ja rakkauskin voi olla välillä kylmää
* En osaa sanoa mitään rakkaudesta, mutta osaan sanoa sen ettei se ole iloinen tanssi
* Viisas osaa asua ja olla yksin ja yhdessä
* Iloinen tanssi on kuin vesi jossa on kirkas pinta
(Sikäli kun sillä on mitään merkitystä, kaikki tanssijat ovat flamencoa useita vuosia harrastaneita nuoria kehitysvammaisia aikuisia)

Tavastiallekin eksyin pitkästä aikaa, kun siellä toissa tiistaina esiintyi Jarmo Saari Republic - mielenkiintoinen kombo eli kitaristina maestro itse + kolme rumpalia (Olavi Louhivuori, Abdissa "Mamba" Assefa sekä Sami "Kuoppis" Kuoppamäki). Vierailevina solisteina lavalla nähtiin vielä Eternal Erectionista tuttu Sam Huber sekä moottoriturpa Tommy Lindgren. Kova oli meno ja melkoista taitureita kaikki tyynni.

Taiteiden talon hissin ovesta bongasin vielä yhden menon ja onneksi lipun vielä ehti saada samalla viikolla olevaan viimeiseen esitykseen; kyseessä oli siis Oulusta lähtöisin olevien ex-kilpatanssijoiden Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen sekä Jaakko Toivosen kolmen koreografian teos Hierarchy, jossa kukin tanssijoista oli tehnyt oman duettokoreografian kahdelle muulle. Hauska idea, jota vielä mukavasti avasi esityksen jälkeen pidetty pienimuotoinen keskustelutilaisuus, jossa yleisö sai esittää tanssijoille kysymyksiä teoksen synnystä. Nykyparitanssi kohtasi kilpatanssiteatterin tai jotain sinne päin :). Väänäsen Jussilla on karismaa vaikka muille jakaa ja vaimonsa, vaikka ovatkin tanssijoina melko erilaiset, kanssa ajoitus ja intuitio kohtaavat hienosti. Pidin kovasti Jaakko Toivosen ilmeikkyydestä sekä pehmeästi liikkuvista käsistä, tanssiminen näytti myös ihan älyttömän helpolta ja kevyeltä. 

Olenhan mä tietenkin seurannut Vain elämää -ohjelman tuoreinta kautta, kun mukaan on saatu Samuli ja Vesku. Samuli ei ole kyllä vielä kunnolla päässyt vauhtiin ja yllätyksekseni Elastinen on ollut tähän mennessä vahvin lenkki, vaikka myös molemmat Paulat ja Toni Wirtanen ovat omissa versioissaan onnistuneet hyvin. Paula Vesalan Apulanta meets Eurythmics meets Paula -veto Pahempi toistaan oli kyllä ihan parasta, mitä olen tässä ohjelmassa tai sen ruotsalaisessa serkussa Så mycket bättre nähnyt. Tai no ok, ehkä E-Typen ysäriteknopoppiversiointi Eva Dahlgrenin Jag är Gud:ista aiheutti samanlaiset vibraatiot ekalla kerralla tv:ssä kuultuna. Lahjakkaat on lahjakkaita, niin se vaan on.