Töissä on pitänyt hieman kiirettä (työhuoneen muuttoa, isoa kampanjaa, päivystyksiä tms.) ja flamencoa treenataan niin että biisit alkavat iltaisin pyöriä päässä juuri ennen unen tuloa. Ihan kokonaan en sentään ole kotiin jumiutunut, vaan olen ehtinyt nauttia hieman myös kulttuurista.
Pitkästä aikaa kävin teatterissa ihan kotimaassa eli sukuyhdistyksen porukalla nähtiin syyskauden viimeinen Luulosairas Kansallisteatterissa. Ennen näytöstä kokoonnuimme teatterin lämpiössä ja saimme kuulla itsensä ohjaajan Arto af Hällströmin alkusanat, mikä olikin hyvin mielenkiintoista, sillä hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Kansallisteatterissa oli nimenomaan tämä samainen Molièren näytelmä, nimiroolissa tuolloin vastikään edesmennyt Pentti Siimes. Tämä uusi päivitys, jota aiemmin esitettiin pienellä näyttämöllä, on Affen toistaiseksi viimeinen ohjaus Kansallisteatteriin, sillä hän jäi talosta eläkkeelle noin vuosi sitten. Ihan oli kelpo esitys ja nauratti vähintäänkin sopivasti (erityisesti Minttu Mustakallion ja Petri Liskin hahmot olivat herkullisia), ja mikäli joku ei ehtinyt näihin syksyn loppuunmyytyihin näytöksiin, tammi-maaliskuulle on vielä luvassa muistaakseni yhdeksän lisänäytöstä.
Onnistuin hieman jälkijunassa eli lavarakenteiden varmistuttua ja lisäpaikkojen tultua myyntiin saamaan lipun kertaalleen jo loppuunmyydylle Kentin keikalle Hartwall Arenalle. En nyt mikään maailman suurin Kent-fani ole koskaan ollut ja vaikka mulla on useampia levyjäkin, tunnen paremmin vain ihan ne kaikkein suurimmat ja soitetuimmat hitit. Keikka oli visuaalisesti erittäin näyttävä ja tunnelma hallissa haikeahko, mutta silti iloinen. Viereeni sattui kuitenkin ärsyttävä tyyppi, joka koko keikan ajan tamppasi oikealla jalalla lattiaa niin, että koko penkki heilui, mikä kyllä vaikutti omaan keikkakokemukseeni ei niin positiivisesti. Lisäksi heppu heilui hermostuneesti itsekin kaivaen aina välillä taskuaan ja nappaili sieltä löytyneestä pullosta jotain hajun perusteella vettä väkevämpää. Loppukeikasta herra ampaisi seisomaan ja onnistui siinä huitaisemaan minua päähän, ja vaikka muuten olin onnistunut pysymään hänen käytöksestään hiljaa, myönnän että tässä vaiheessa irtosi voimakas v-alkuinen sana. Onneksi heppu ja hillitympi kaverinsa eivät enää jääneet encoreille, vaan poistuivat hyvissä ajoin ennen keikan päättymistä baarin puolelle. Ärsyttäviä tuollaiset tyypit, jotka eivät osaa käyttäytyä kunnolla..
 |
| Viimeinen biisi |
Perjantaina oli kauan odotettu Aho & Lundén Co:n esitys Tapiolan Louhi-salissa, missä illan aikana nähtiin Olga Pericetin Extremos-teos, Machinan AfterMachine sekä Empun ja Katjan oma uusi koreografia Flamencaminos. Olin varautunut iltaan kolmella Nessu-paketilla, joihin ei onneksi kuitenkaan tällä kertaa tarvinnut turvautua. Tykkäsin Louhi-salista esiintymispaikkana ja vaikka Extremos jälleen avautui näin kolmannella kerralla hieman uudella tavalla, tämänkertainen AfterMachine oli pienoinen pettymys. Teos on nimittäin tehty kahdeksalle tanssijalle ja heidän tanssijan ominaispiirteilleen, ja kyllä nyt jäin kaipaamaan kahta puuttuvaa tanssijaa ja heidän rooliaan esityksessä.
Lauantaina kolmen tunnin treenin jälkeisestä euforiasta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, vääntäydyin vielä kuuntelemaan jazzia Hämeentien Koko Jazz Clubille. Siellä on syksyn ajan järjestetty konsertteja jazz and dance -teemalla, ja lauantaina iltaa emännöi monitaitoinen Reija Wäre. Itse keikasta en ottanut lainkaan kuvia, kun pyrin keskittymään musiikin lisäksi kaikkeen tanssilattialla tapahtuvaan mielenkiintoiseen - illan konseptiin kuului nimittäin improvisointi, johon myös yleisö (aika suurelta osin tanssijoita itsekin) sai osallistua. Oli myös hauskaa, kun Reija pyysi muusikoita ensin sanoin kuvailemaan tanssijan liikehdintää, minkä jälkeen he vuorotellen ryhtyivät soittamaan suoraan vuorossa olevan tanssijan liikkeeseen. Se oli kuulemma helpompaa kuin puhuminen. Oli oikein kiva ilta ja sain pitkästä aikaa myös vaihdettua kuulumiset muusikko-kaverini Artun kanssa ennen ja jälkeen keikan.
