torstai 27. joulukuuta 2018

Lisää kulttuuria mulle!

Kappas vaan sitä on aika taas rientänyt, kun on ollut niin lysti ja välillä vähän kiiruskin. Kalenteri on ollut täynnä jos jonkinlaista rientoa vielä loppuvuodenkin ajan ja kunnostauduin erityisesti teatterissa käyntien suhteen. Helsingin Kaupunginteatterin Kultaposse-kerholaisena näin marraskuussa nimittäin vielä Lilla Teaternin Maria Brauns äktenskapin sekä näyttämösovituksen elokuvaklassikosta Kaasua, komisario Palmu! Tykkäsin molemmista, mutta ei ole Joel Rinteen voittanutta Palmuna, vaikka todella viihdyttävä HKT:n ison näyttämön versio oli. Lisäksi käytiin Ninski-serkun kanssa katsomassa St. Petersburg Ballet Theatren versio Joutsenlammesta ja flunssastani huolimatta viihdyttiin sielläkin (vaikka miestanssijoiden valkoiset trikoot olivat nelosrivillä istujille ehkä himpun verran liikaa...). Finlandia-talo ei paikkana ole baletille ihan paras mahdollinen, ja muutenkin versio oli ehkä sellainen vähän viihteellisempi. Finlandia-talossa tuli vierailtua kahtena peräkkäisenä lauantai-iltana, sillä viikko Joutsenlammen jälkeen siellä oli Samuli Edelmannin 50-vuotisjuhlakiertueen konsertti, joka tietty piti kuulla. Samalla tuli näppärästi morjenstettua vanhoja tuttuja eli valomies Veskua ja äänimies Amea, joihin on tullut tutustuttua joskus hurjalla 90-luvulla Samulin keikoilla. Näissä Samulin keveissä keikoissa on jotain, mihin en ihan enää pääse kiinni, mutta tykkäsin kovasti Orkesteri Suora Lähetys -yhtyeestä ja itsekseni mietin, että laulajat pitäisi saada Euroviisuihin esiintymään - niin kauniisti kulkee stemmalaulanta heillä nimittäin. 
Joutsenlammen alkua odotellessa
Jos ei von Hertzenin veljesten keikkoja lasketa, syksyn menojen kohokohta oli kuitenkin Kansallisteatterin Musta Saara, jota ei oikeastaan pysty edes kunnolla kuvailemaan. Musiikkinäytelmä oli niin täynnä herkullisia tyyppejä ja loistavia laulajia, ja hyvä kun juonenkäänteissä perässä pysyin (etenkin kun Pirkko Saision edelliset teokset Homo! ja Slava ovat minulta valitettavasti näkemättä), mutta olin siis totaalisen täpinöissäni esityksestä ja näin sen vielä toistamiseenkin! Ai että, mikä esiintyjäkaarti, jossa mukana mm. Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka, Kristiina Halttu, Erkki Saarela ja Timo Tuominen. Ihan pelkkää sydäntä työryhmälle!! Jälkimmäisen näytöksen jälkeen tuumasin kaveriksi houkuttelemalleni Ässä-fanille, että jos jotain tällaista olisin nuorena tyttönä saanut nähdä, saattaisi ammattini olla ihan joku muu kuin nyt.
 
Von Hertzenin veljeksistä tulikin mieleeni, että heidän näkemiseen ensi vuoden puolella tarjoutui muutamakin mahdollisuus, kun veljekset lyövät hynttyyt yhteen Kingston Wallin jäljellä olevien jäsenten kanssa edesmenneen Petri Wallin 50-vuotissyntymäpäivän merkeissä. Tavastian liput menivät kolmessa minuuutissa, mutta onneksi sen lisäksi julkistettiin isompi Suomen kiertue, jonka kahdelle keikalle onnistuin lopulta saamaan liput. Oulun keikalle lähtee myös sisko kaveriksi ja lennotkin on tuolle pikavisiitille jo hankittuna. Viereisen kubiikkelin Pärskyä saan kiittää siitä, että sain liput myös Kultsan keikalle, sillä yksin en olisi kahdesta eri myyntikanavasta ehtinyt lippuja ostamaan. 

Töissä on ollut välillä erittäinkin lystiä ja muutaman kaipparin kanssa on tullut tavaksi aina silloin tällöin perjantaisin käydä yhteisellä aamupalalla lähitienoon eri paikoissa. Onhan se eri kivaa vaihtelua, mutta myönnän, että ihan joka viikko en halua aamiaisesta maksaa neljäätoista euroa (ks. kuva), varsinkaan jos kahvi maistuu todella pahalle. 
Muutaman vanhan Stockan työkaverin kanssakin ehdittiin pitkästä aikaa näkemään ja muistelemaan vanhoja ruuan ääressä. Käytiin tutustumassa Bulevardilla olevaan Werner-ravintolaan ja vaikka annokset olivat ehkä hieman pieniä ja yksinkertaisia, olivat maut enemmän kuin kohillaan. Namilakosta huolimatta nautin myös jälkkärin, kerrassaan herkullista oli tumman suklaan ja veriappelsiinin makuyhdistelmä. Laitettiin pystyyn myös oma WhatsApp-ryhmä Museojengi, jonka tarkoitus on livenä kokoontua jatkossakin ja ehkä pääsemme piakkoin käymään esim. vastikään avatussa Amos Rexissä. Kovasti odotan vuodenvaihdetta, kun heti tammikuun alussa saan taas Virike-korttiin lisää saldoa, joka tutusti taitaa mennä jo heti ensimmäisten päivien aikana lippuostoksiin. Voisin leffalippujen lisäksi hankkia heti alkuun myös Museokortin..
Nam!
Tukholman risteilyllekin pääsin, kun Viikkarilta päsähti sähköpostiin tarjous, jota en malttanut jättää käyttämättä. Sain laivalta tehtyä muutamia täsmähankintoja ja maista ostin itselleni uuden mustan neuletakin lähinnä työkäyttöön. Syödäkin piti eli kävin aamupalalla vanhassa kunnon Cafe Avenyn -paikassa ja kiertelin kaupungilla. Hytissä annoin jo etukäteen pientä myönnytystä joulukuun alussa päättyneelle namilakolle ja herkuttelin Fazerin uudella kausisuklaalla, jossa oli mukana Dumle-biittejä.
Paluumatkan hamppari + ranskikset = ähky
Ja olenhan mä kyllä vähän shoppaillut maissakin. Stockalta ostin täydennystä Kiehl´sin putsareihin ja ostin samalla aivan ihanan kuorivan saippuan, johon tykäistyin niin, että piti joulun alla käydä hakemassa viimeinenkin kappale parempaan talteen. Lisäksi käytin Akateemisen tarjouksen hyväkseni ja ostin sylillisen pokkareita sekä kovasti odottamani Michelle Obaman kirjan - nämä nyt pölyttyvät yöpöydällä ja odottavat luetuksi tulemista... Sukujuhliin teettämää pukua hakemaan mennessäni sain lunastettua myös Espanjasta vihdoin tulleet keltaiset flamencokengät, joita ehdin jo hyvän toviin viimeisillä viikkotunneilla sisäänajaa. Ne ovat niin ihanat!

 
Reilun kahden kuukauden namilakko tuotti lopulta sitten toivottua tulosta, eli alkupainosta tippui kuutisen kiloa ja bata de colakin laskeutui vihdoin oikeille korkeuksille! Lisäksi voitin Pärskyn kanssa asetetun vedon, sillä hänellä paino lisääntyi mittausjakson aikana... syy on kuulemma kovassa treenissä ja lihasten kasvussa - just! Vaikka suklaata on eksynyt jääkaapin yläpuolella olevaan kaappiin taas suorastaan levykaupalla, en nyt ihan kamalasti ajatellut jatkossa enää herkutella ja mässäillä, kun onhan se kiva, etteivät housut kiristä vyötäisiltä. Motivaatiofarkut (eli Mangon pillifarkut) ja pääasiassa töissä käyttämäni mustat caprihousut oikeasti vaativatkin nyt vyön pysyäkseen kohillaan. Iso tsemppipeukku mulle, kun pysyin lujana!

torstai 1. marraskuuta 2018

Vauhdissa taas

Eihän minun menot tuohon alkusyksyyn ole jääneet, vaan ihan tässä näyttää kalenteri kivasti täyttyvän jo vallankin pitkälle kevääseen saakka. Alkukuusta kävin ihastelemassa von Hertzenin veljeksiä ja maailman parasta Kuoppista perätikin kahtena iltana putkeen Korjaamolla Love Remains The Same -levyn 10-vuotisjuhlakeikkojen merkeissä. Ensin myyntiin tullut lauantain keikka myytiin niin pikaisesti loppuun, etteivät kummipoikani äiti ja sisarensa ehtineet sinne lippuja saada, mutta onneksi lisäkeikka perjantaille tuli hetikohta myyntiin ja sain sisarukset kaveriksi. Ja voi pojat, että kyllähän kannatti nämäkin keikat nähdä!! Perjantaina tsiigailtiin ensimmäinen setti hieman kauempaa ja breikin jälkeen siirryttiin lähemmäksi lavaa, mutta lauantaina kun olin yksin liikenteessä, menin salin etuosaan melko lähelle lavaa. 

En tiedä, onko nyt oikeasti bändin dynamiikassa miehitysvaihdosten takia tapahtunut niin radikaalit muutokset, että se näkyy näin voimallisesti yleisöön asti, mutta lauantain keikka oli jotakin aivan tajutonta - ensimmäisen Bring Out The Sun -biisin aikana ihmeellinen lämpö valtasi koko salin ja se fiilis kantoi aivan koko keikan loppuun. Sattumalta mun eteen oli osunut neljä viisi rivillistä hieman lyhyempiä henkilöitä, joten mulla oli esteetön näkymä lavalle ja siinä sitten vahingossa tuli vaihdettua hymyt basistin kanssa heti alkuun. Ystävällisesti hän myös seuraavan Spanish 411 -kappaleen aikana palmastaessaan hymyili kauniisti mun kännykän kameraan :)
 
Äiti kommentoi tätä kuvaa "Wau". Sitähän minäkin.
Keikkojen ensimmäisissä seteissä vedettiin koko LRTS-levy järjestyksessä läpi ja toinen setti koostui sitten muista kappaleista. Uskollisia fani-ihmisiä ajatellen huomaavaisesti perjantain ja lauantain kakkosseteissä vedettiin eri kappaleet eli iltojen aikana saatiin kuulla encoreineen yhteensä nelisenkymmentä biisiä. Enkä nyt taas ihan heti muista, milloin olisin flamencosalin ulkopuolella tanssinut rintsikkani läpimäriksi... Keikan jälkeen piti taas jäädä Samia odottelemaan ja sainkin kerrottua hänelle kiitokseni upeista keikoista. Tämän vuoden puolella tulee VHB nähtyä vielä kahteen otteeseen, sillä intouduin ostamaan lipun Lahteen Möysän Musaklubille joulun jälkeiselle lauantaille sekä uudenvuodenaatoksi Helsingin Virgin Oiliin. Oih ja voih, miten ootan noita musaherkkuja!

Hädin tuskin olin toipunut VHB-huuruista, kun heti seuraavalla viikolla kävin Tavastialla juhlistamassa 40-vuotiasta Broadcast-yhtyettä vanhan työkaverini kanssa. Samassa yhteydessä juhlittiin myös 60 vuotta täyttävää kitaristi Jarmo Nikkua ja muisteltiin hieman vastikään sairauskohtaukseen kuollutta Esa Kaartamoa, vaikka hänen varsinainen muistokonserttinsa järjestetään Espoossa ennen joulua. Oli tosi kiva ja viihdyttävä ilta, mutta kunnon kuvaa en keikalta valitettavasti saanut napattua. Olin vähän jo etukäteen miettinyt, että tuo Tavastian keikka saattaisi olla sellainen tilaisuus, jossa ehkä saatan törmätä vanhaan kitaristiheilaani ja niinhän siinä sitten kävi, että ennen narikkaan siirtymistä hän asteli saliin viereisessä Semifinalissa olleen oman keikkansa jälkeen ja tuli siinä hetki juteltua (eikä tuntunut enää missään, mikä on tietysti oikein hyvä asia).

Eivätkä lokakuun keikkamenot suinkaan tähän loppuneet, sillä kalenterissa oli vielä melkein vuosi sitten buukattu Shania Twainin keikkareissu Tukholmassa. Sinkosin töistä suoraan lentokentälle ja pientä jänskämomenttia aiheutti parin päivän paksu merisumu, joka jonkin verran vaikeutti lentoliikennettä. Koneessa jouduttiin odottamaan muilta lennoilta tulevia matkustajia, mutta onneksi lento ei kuitenkaan ollut merkittävästi myöhässä, ja sain otettua pienet virkistävät torkutkin sekä koneessa että lentokenttäbussissa. Ostin ladattavan matkakortin tuleviakin reissuja ajatellen ja kun hotelliin sisäänkirjautuminenkin sujui näppärästi, olin vaatteiden vaihdon jälkeen jo heti kohta Globenissa - vaikka hieman harhailin T-Centralenin metriksellä, kun menin asemalle eri reiästä kuin aikaisemmin ja epähuomiossa olin ensin väärällä tasanteella.

Edellä mainittu kitaristiheila minut esitteli Shania Twainin musiikille ja vaikka en uudempaa tuotantoa ole juuri lainkaan kuunnellut, pari kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyttä levyä tuo paljon muistoja ja niistä löytyy niin sanottuja voimabiisejänikin. Twain on käynyt Suomessa 2005 tai 2006, mutta silloin jäi Hartwall Areenan keikka näkemättä, kun en saanut kaveria, enkä tuolloin vielä uskaltanut yksin keikalle edes lähihalliin lähteä. Näkemätön keikka jäi minua kaivelemaan niin pahasti, että tein silloin tein päätöksen, että jatkossa lähden yksin ihan mihin vain, jos kiinnostaa ja siltä tuntuu. Eikä sen päätöksen tekeminen ole muuten yhtään jälkikäteen kaivellut tai harmittanut!

Shanialla oli lämppärinä sveitsiläinen Bastian Baker, joka esitti kitaransa kanssa ihan oivaa poppistelua. Lämppärin jälkeen vartottiin heti illan päätähteä, joka aikataulun mukaisesti saapui lavalle katsomon läpi ja yleisö oli tietty ihan pähkinöinä. Mun paikka oli yläkatsomon eturivissä pitkällä sivulla lavasta katsoen oikealle ja ihan ok paikka olikin, vaikka tietty alakatsomossa olisi ollut vielä nastempaa. Show´ssa oli menoa ja meininkiä muusikoiden ja taustatanssijoiden ansiosta ja kyllä rouvakin osasi laulaa. Hän vain vaihtoi asuja niin monta kertaa, etten pysynyt laskuissakaan ja jätti poikkeuksellisesti encoren kokonaan väliin ja yleisön tämän takia hieman hämmentyneeseen olotilaan keikan jäljiltä. 
 

Matkakaverini
Yövyin Tukholmassa kaksi yötä ja keikan jälkeisenä päivänä mulla ei ollut kalenteriin merkattuna yhtään mitään, vaikka mietinkin vielä viime tinkaan hankkivani jotkin teatteri- tai konserttiliput. Oikeasti olinkin kiinnostunut Maximin paikallisesta Luulosairaan versiosta, sillä siinä olisi ollut pääroolissa itse Mikael Persbrandt. Näytelmän ensi-ilta oli kuitenkin vasta perjantaina eli en sitä päässyt katsomaan. Lähdin kuitenkin aamusta kaupungille pyörimään ja koska mulla oli sateenvarjo matkassa, aurinko tietysti paistoi kauniisti. Jotain kivaa teki mieli ostaa, mutta eipä sieltä mitään löytynyt ja sain hillittyä itseni myös Åhlensin kodinosaston alepöydän ääressä, enkä ostanut flamingokuvioisia lasinalustoja ja aamiaissettiä itselleni tai edes tuliaiseksi. Sephoran myymälässä jouduin taas kerran pettymään eli ilmeisesti ovat poistaneet kokonaan valikoimasta kylpytuotteiden sarjan, jota olen vuosikaudet ostellut. Jäänkö nyt siis kokonaan ilman hyväntuoksuisia suihkugeelejä, vartalovoiteita, käsisaippuaa ja -voidetta ja hajuvesiä? Nuo kun ovat olleet kohtuuhintaisia elleivät jopa edullisia, niitä on voinut ostaa useita erilaisia varastoon. Höh. 
Läksin sitten Åhlensilta vanhaan kaupunkiin ja siellä kävin parin vuoden tauon jälkeen Sallys-ravintolassa, joka jo keväällä äidin kanssa Tukholmassa käydessämme näytti avanneen jälleen ovensa. Siellä olen syönyt ehkä parhaan pizzan ikinä ja olisin halunnut sen ihanan häränfilepizzan halunnut nytkin syödä. Lounasaikaan sitä ei kuitenkaan listalta saanut eli tyydyin perus-Margaritaan, joka oli ihan ok, muttei mitenkään tajuntaa räjäyttävä. Tarjoilijapoika puhui mulle sinnikkäästi englantia ja minä hänelle ruotsia yhtä sinnillä, mutta eipä se mitään. Hän oli tooosi tosi komea ja laskun loppusumma alkoholittoman oluen kera noin 12 euroa. Voi siellä siis vastakin käydä.
Vatsa täynnä oli ihan pakko vetäytyä hotellihuoneeseen päiväunille, mutta juuri kun aloin torkkua, tuli Finnairilta tekstiviesti paluulennon ylimyymisestä. Otin sitten luurin käteen ja jonotin asiakaspalveluun parinkymmenen minuutin ajan sillä seurauksella, että sain vaihdettua paluulennon pari tuntia myöhemmäksi ja sain tästä vielä Finskiltä 125 euron korvauksen! Päikkäreiden jälkeen oli vähän nälkä jälleen ja käväisin nurkan takana Espressohousessa. Namilakko sai hieman joustaa eli söin ihanan lohibagelin sekä nautin porkkanaa muffinssissa ja kurpitsaa latessa (eka kerta kun maistoin, oli ihan törkeän hyvää!). Sitten olikin hyvä viettää loppuilta huoneessa ruotsalaisia naistenlehtiä lukiessa. Sain myös vihdoin lopeteltua Persbrandtin muistelot, kaikkea se hänkin on elämässään ehtinyt puuhastella.
Nyt kun paluulento oli hieman myöhemmin, ehdin istuksia hotellin aamiaispöydässä kaikessa rauhassa ja ahdoin napani täyteen mm. herkullisia croissanteja. Kymmeneltä aukesi Kungsgatanin Akedemibokhandeln, jonne käpsyttelin ja ostin aamun ensimmäisenä asiakkaana tuoreimman Lars Keplerin Joona Linna -dekkarin heti ilmestymispäivänään. Menen ilmeisesti paikallisesta sen verran hyvin, että lähestulkoon joka kaupassa kysytään kantiskortin perään ja kun vastaan, ettei mulla sellaista ole, seuraava kysymys on että haluatko liittyä. No Suomessa asuva henkilö ei kortteja yleensä mistään kuitenkaan saa, näin oli tuolla kirjakaupassakin. Miesmyyjä oli silti niin kiltti, että antoi kantisedun minullekin, kun kerran naapurimaassa asti on kiinnostusta Kepleriä kohtaan - säästin siis huimat viitisen euroa. Ostin myös uuden ihanan kettuheijastimen, jonka laitoin heti roikkumaan takin taskun vetskariin. Kepler tuli muuten luettua loppuun heti pitkän viikonlopun aikana ja olipa taas jännät juonenkuviot - jatkoa ilmeisesti seuraa vielä, koska eihän se tarina voi noin päättyä, eihän...!?!

lauantai 13. lokakuuta 2018

Herkuttelua ja avautumista

Äiti kävi vierailulla syyskuun loppupuolella Helsingissä ja ennen Tukholman risteilylle menoa hyödynnettiin jälleen Kultaposse-teatteriliput Helsingin Kaupunginteatterissa. Näytelmä oli klassikko Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, josta kyllä tykättiin. Pääosassa oli mainio Pertti Sveholm ja Mattia esitti kummallekin entuudestaan tuntematon näyttelijä Antti Peltola, joka oli varsin hurmaava. Muusikkona sattui olemaan baarituttuni Arttu ja kyllä näytelmässä komeasti tanssittiin ja laulettiin, eli viihdyttiin hyvin. Salin takapenkeillä juuri meidän kohdallamme oli iso seurue jostain Pohjanmaalta ja niskaan tuli viinanhajuista hönkää sekä miesväen supatusta, mistä ei nyt sitten niin kovasti tykätty. 
Hakaniemen kauppahallista aamukahvit
Suoraan teatterilta ajeltiin raitiovaunulla Katajanokalle ja lähdettiin pitkästä aikaa tyttöjen kesken risteilylle Tukholmaan. Päästiin laivaan juuri sopivasti  luvatun syysmyrskyn kaatosadetta pakoon ja kerettiin ottaa pienet päivälevot ennen lähtöä. Teatterin jälkeen alkoi jo vähän olla nälkäkin, joten laivan lähdettyä istahdettiin meksikolaiseen pop up -ravintolaan, jossa pistettiin napa paukkumaan. 
Nam!
Eipä siinä sitten kaupassa käynnin lisäksi juuri muuta jaksettu täydellä mahalla tehdäkään, joten vetäydyttiin takaisin hyttiin ja katsottiin telkkarista dekkareita ja lentopalloa, kunnes uni tuli. Ajoissa otettu pahoinvointitabletti piti kutinsa, eikä keikutus minuakaan häirinnyt. Maissa otettiin terminaalista bussi suoraan keskustaan ja mentiin aamupalalle tuttuun Avenyn-kahvilaan Kungsgatanilla. Siellä oli tehty hieman remonttia ja uusittu myös kalusteita, mutta en nyt ole ihan varma, onko muutos mielestäni täysin onnistunut. Aamupalan jälkeen käppäiltiin hieman kaupungilla, onneksi ei satanut, ja mentiin piipahtamaan Eatalyssa, mistä äiti osti osalle lapsista pienet karkkituliaiset. Bussille pikku hiljaa palatessa ostin Åhlensilta kotiin lisää Posada-sarjan astioita eli mukin, kaksi kulhoa ja lautaset ja sitten lähdettiinkin jo takaisin laivalle päin. Paluumatkakin meni mukavissa merkeissä eli tax freestä hankittiin vielä tuliaisia ja vetäydyttiin sitten hyttiin lentopallon ääreen. Koti-Suomessa oli myrsky tehnyt jonkin verran tuhoja, mutta onneksi se ei risteilymenoa haitannut.
Kesäisen suklaan nauttimisen seurauksena housut ja etenkin bata ovat ruvenneet hieman kinnaamaan ja alkoi tuntua siltä, että jotain toimenpiteitä on asian eteen tehtävä. Ostin Stockalta Casallin tasapainotyynyn, jonka kanssa aattelin voivani vähän kotona jumppailla. Hommahan ei edennyt aivan toivomallani tavalla, sillä paketti ei sisältänyt pumppua, jolla tyynyn olisi saanut pakkauksen kuvan osoittaman kokoiseksi, eikä mulla tämän vasta kotona hoksattuani tietenkään sopivaa myöskään löytynyt. Minähän ajattelin vanhana st-laisena että saan asian hoidettua urheiluosastolla, mistä varmasti pumppukin löytyy, kun pallojakin siellä on näiden tyynyjen lisäksi myynnissä. Eipä mennytkään kaikki niin kuin olin itekseni tuumaillut, sillä ostotapahtuman jälkeen kävin urheiluosastolla peräti neljä kertaa, enkä siltikään saanut asiaa siellä hoidettua: ekalla kerralla kävin kysymässä, voinko tuoda tyynyn takaisin pumpattavaksi, vastaus oli "ilman muuta". Tokalla kerralla menin ruokiksella tyynyn kanssa osastolle olettaen, että homma hoituu. Noh, pumppu löytyi kassan laatikosta, mutta pallopiikkiä etsinnästä huolimatta ei. Jätin lopulta tyynyn osastolle ja menin takaisin kolmannen kerran työpäivän jälkeen vain huomatakseni, että tyyny on kassapisteen kaapin päällä yhtä lättänänä kuin aikaisemminkin. Tässä vaiheessa alkoi hieman savu nousta korvista ja hädin tuskin hillitsin itseni, kun myyjätyttö pokkana selitti, että me ollaan tässä kolmestaan muiden myyjien kanssa sitä mieltä, että eihän sen tyynyn ole edes tarkoitus olla kovin pullea ja parempaa harjoitusta on seisoskella lättänän tyynyn kanssa ja kun meillä ei ole sitä pallopiikkiä.. tässä vaiheessa sanoin vain että aha, pakkasin tyynyn kassiin ja läksin kotiin. Ratikassa ketutti oikein huolella, mutta kotona jo sitten vähän kaverille tekstaillessani nauratti (ks. alempi kuva). Seuraavana päivänä kävin vielä osastolla neljännen kerran avautumassa, sillä itsehän asiakaspalvelijana olisin toiminut hieman toisin (eli jos lupaan asiakkaalle, että pumppaan tyynyn valmiiksi, kun hän tulee sitä noutamaan ja huomaan, että pallopiikki puuttuu, se pallopiikki käydään jostain hankkimassa ja pumpataan se asiakkaan tyyny, varsinkin kun sitä piikkiä todennäköisesti tarvittaisiin joka tapauksessa joskus toistekin, kun miksi se pumppu muuten siellä kassapisteen alalaatikossa olisi)... Ihana Ryhanna toimi tässä pelastavana enkelinä lainaten mulle sopivan pumpun ja nyt olen vallankin muutamana iltana tasapainotellut telkkaria katsellessani. Vieläpä käsipainojen kanssa vaikeusastetta lisäten!
Ihan ei tullut ensalkuun sisäisesti harmoninen olo
Kotijumppailun lisäksi olen ottanut kovat keinot käyttöön eli työkaverin Pärskyn kanssa meillä on joulukuun alkuun kestävä painonpudotuskisa käynnissä; mun tavoite on viisi kiloa ja Pärskyn tuplasti se, mitä minä pudotan. Hän on tehnyt meille exceliin läskikäppyrät, joita seuraamme tiiviisti vähintään maanantaisin ja vielä tällä hetkellä minä johdan kisaa. Söin viimeiset kotoa kaapista löytyneet suklaat pois 24.9., enkä sen jälkeen ole muutenkaan herkkuja syönyt, paitsi kyllä Helsingin kummipojan rippijuhlissa maistoin molempia täytekakkuja. Ensimmäisen viikon kahden illan pääsäryn jälkeen olo on ollut mitä mainioin ja painokin humpsahti jo neljättä kiloa alas.. vähän kyllä heiluu pari sataa grammaa sinne tai tänne päivästä riippuen, mutta koon 38 housut eivät kiristä ja batankin kanssa tuntuu jo paremmalta :)
Konfirmaatiossa kävin myös ryypyllä
Aamiaissetti Tukholmasta

tiistai 9. lokakuuta 2018

Menokesä III

Menokesän tapahtumia riittää vielä kolmanteenkin postaukseen, kun Tukholman reissun jälkeisellä viikolla oli siellä kalenteriin merkattuna yhtä sun toista. Tiistai-ilta vierähti jälleen G Live Labissa, jossa esiintyi loppuunmyydyllä Timanttisella keikalla Samuli Edelmann, jota on tullut käytyä katsomassa kerran jos toisenkin. Olin jälleen hyvissä ajoin paikalla ja sisälle saavuttuani onnistuin saamaan istumapaikan kavereitaan odottavan nuoren naisen pöydästä. Hieman siinä sitten sisäisesti itsekseni sadattelin, kun silmälasit päähän saatuani hoksasin tämän nuoren naisen olevan Samulin tytär - lähinnä siis sen takia, että tämän takia aattelin nyt sitten joutuvani tv-ruutuun yleisöä kuvattaessa. 

Noh, eihän siinä sitten vielä kaikki. Viereisessä pöytäryhmässä oli varattu-lappu ja ensin siihen tuli pari naista, sitten vielä kolmaskin (näyttelijä) sekä yksi teatteriohjaaja ja vielä toinenkin, ja tämä toinen sattuikin olemaan sukulaismies Arto af Hällström. Ennen keikan alkua ennätin tekstata kotiin äidille ja siskolle, että nyt kyllä sitten varmasti tulen näkymään keikkataltioinnista tehtävässä tv-lähetyksessä, sillä istuimme aivan vierekkäin käsivarret lähes koskettaen. Keikka siinä sitten käynnistyi Samulin saapuessa muusikkojen Matti Paatelman ja Jukka Perkon kanssa lavalle ja tällä keikalla hän esitti Vaiheet-teemalla ainoastaan isänsä Toni Edelmannin sävellyksiä, joihin osaan Affe oli tehnyt tekstit. Ja niinhän siinä kävi, että jo toisen kappaleen aikana mua rupesi itkettämään. Vaiheet-levy on tullut itselle vuosien varrella kovin tärkeäksi ja siellä on useita aivan ihania kappaleita, joista osaan tutustuttiin jo 90-luvulla Samulin ja silloisen Helsinki Sound Machine -bändinsä tehtyä musiikin Lasihelmipeli-radiokuunnelmaan, jossa Esko Salminen toimi Herman Hessen tekstien lukijana. Tuo kuunnelma taitaa vielä jostain laatikosta löytyä C-kasetiltakin. Tauon aikana kävin jutskaamassa illan isännän Kuoppiksen kanssa ja naureskelin, että Affea kuvatessanne saatte nyt sitten samalla rahalla toisenkin Hällströmin kuviin. Tätähän mun ei olisi kannattanut sanoa, sillä Samihan vallan innostui sillä seurauksella, että päädyin hänen haastateltavakseen! Enpä juuri muista tilanteesta muuta, kuin että yritin keskittyäkseni killitellä Samia silmiin samalla kun kuvaaja kuvasi meitä eteemme polvistuneena. Lopputulos on ehkä nähtävissä telkkarissa loppuvuodesta - tai sitten ei, jos haastattelu on jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Toisen setin aikana Samuli luki ääneen Affen kirjoittaman Toni-isälle osoitetun kirjeen ja nyt sitten kyynelehti minun lisäksi myös Samuli itse sekä vieruskaverinikin. Ilta oli kaiken kaikkiaan erittäin koskettava ja herkkä, enkä halunnut tunnelmaa pilata kännykkäkuvia kesken esityksen ottamalla. Timanttinen keikka -ohjelmista ensimmäinen nähdään Ylen Teemalla tiistaina 23.10., mutta Samulin tähdittämän osan ajankohtaa en vielä netistä löytänyt (VHB toki 30.10. ja Laura Sippola 6.11.; tarkkasilmäisimmät katsojat saattavat minut kameran hyvin oikeaan suuntaan osuessa ikkunaseinustalta bongata).

Syyskuun ensimmäiselle lauantaille olin tehnyt tuplabuukkauksen eli kävin sekä teatterissa että leffassa. Helsingin Kaupunginteatterin Kultaposse-ryhmän kautta ennätin kuin ennätinkin saada liput Kinky Boots -musikaalin ensimmäiseen viikonloppuun ja kaveriksi nappasin Ässä-fanin, jonka kanssa käytiin alle pullakahvittelemassa Hakaniemen kauppahallissa. Cyndi Lauperin musiikki tempaisi alusta asti mukaansa ja voi pojat, miten hyviä laulajia rooleissa esiintyikään, etunenässä miespääosien Petrus Kähkönen ja Lauri Mikkola. Lopussa taas jokin mun silmänurkkaani kutitteli, mutta kun tunnelma salissa oli vallan riehakas, en nyt sitten hurjasti pillittämään puhjennut.

Koodinimi Ryhannan kanssa oli jo alkukesästä asti suunniteltu Whitney Houstonin elämästä kertovan dokumenttielokuvan näkemistä yhdessä ja tuona lauantaina tämäkin sitten vihdoin saatiin aikataulullisesti toteutumaan. Osasin jo odottaa raadollista tarinaa, mutta kyllähän siinäkin huumeet ovat pilanneet yhden ja useammankin elämän samasta perheestä. En kuitenkaan ahdistunut ihan niin paljon kuin Amy-elokuvan taannoin nähtyäni, se meni uniin asti. 

Sisaren kaveri työskentelee Kansallisteatterissa ja hänen kauttaan tuli vinkki ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin taiteilijatapaamisesta liittyen elämäkertakirjansa suomennoksen julkaisemiseen. Pienten teknisten häiriöiden jälkeen mulla oli pääsylippu tilaisuuteen ja syyskuisena keskiviikkoiltana sitten kohti pientä näyttämöä töistä läksin. Lämpiössä oli paljon väkeä jo valmiiksi ja pientä draamaa aiheutui, kun yksi vanhempi rouva oli lukenut tapahtumasta päivän lehdestä, eikä hänellä tietenkään ollut loppuunmyytyyn saliin lippua... Mennessään hän vielä isoon ääneen avautui lämpiön portaissa kustantamon porukalle, mutta eiväthän he tilanteelle mitään voineet. Itse tapaaminen sujui mainiosti (vaikka en tykännyt haastattelijasta, joka oli Hesarin kulttuuritoimittaja, enkä haastattelukielestä, joka kustantajan toiveesta oli englanti!) ja taiteilija Persbrandt oli vallankin hurmaava ja huumorintajuinen - kuten myös kirjan kirjoittanut Carl-Johan Vallgren. Nyt mun enää pitää lukea loppuun tuo Tukholman reissulta pokkarina ostamani kirja. Kaikenlaista on taiteilijan elämässä ehtinyt tapahtua!
Kotimatkan suklaasaalis (2750g) Hakaniemen R:ltä
Flamencon viikkotreenitkin alkoivat elokuun lopussa, vaikka ensimmäisiin sunnuntaitreeneihin en Tukholman reissun takia ehtinytkään. Pikkuporukalla verestimme syyskuun mittaan myös kevätnäytöksessä tehtyä huivibiisiä, joka oli tarkoitus vetää viime viikolla SCIFF-elokuvafestivaalien avajaisgaalassa, mutta tuo keikka sitten valitettavasti peruuntuikin meistä riippumattomista syistä.   Viikkotuntien paloina ovat tällä kertaa soleá, joka tehdään kahden eri Joonaksen biisin muodossa (toinen jakkaran kanssa), sekä Esperanza Fernandezin Los mismo de los metales -kappaleeseen tehtävä fandango, jossa välineenä kaksi viuhkaa, huivi ja bata de cola! Huhhuijakkaa! Kesän suklaasyöminkien jälkeen batan kanssa tekee hieman tiukkaa eli se on noussut uhkaavasti vyötärölle paljastaen jalat, vaikka vetoketju menee kyllä kiinni... jotain on siis tehtävä! 
Kinkkukuntoon tuotapikaa
Isä täytti syyskuun alkupuolella vuosia ja tein viikonloppuvisiitin kotiin Ouluun missaten työpaikan rapujuhlat. Oli meilläkin ihan lystiä, käytiin juhlimisen lisäksi katsomassa Pimpulan kanssa sekä Kärppien A-junnujen peli sekä isommalla porukalla Kultapojan turnaus, joka ei joukkueen kannalta sujunut hyvin, vaikka lapsi sentään sai toisen KKP:n tsempparipalkinnoista. Pieniä poikiakin ehdin nähdä, ja nythän Mehmelin kanssa pidellään säännöllisesti muutenkin yhteyttä, kun hän on saanut ensimmäisen kännykkänsä. GIF-kuvia ja ääniviestejä ja joskus jopa videopuheluita pukkaa WhatsAppin kautta :)

Helsinkiin palauttuani oli taas kulttuurimenojen vuoro, kun G Live Labissa oli Mikko Joensuu -nimisen artistin Timanttinen keikka, loppuunmyyty tämäkin. En ollut hänestä aiemmin kuullutkaan, kun en juuri radiota kuuntele, mutta olenpa eri onnellinen että tuonkin keikan päädyin kokemaan. Tykkäsin musiikista kovasti, jopa pillitytti hieman, vaikka Joensuu onkin esiintyjänä melko vähäsanainen ja ehkä jopa sisäänpäin kääntynyt. Pöytääni osui mukava kaveripariskunta, joiden kanssa oli hauska rupatella musiikista tauon aikana, ja heiltä kuulin Joensuun esiintyneen aiemmin mm. Flow-festivaalilla ison bändin kanssa lähes hurmoksellisissa merkeissä. Täytyykin pitää keikkakalenteria silmällä jatkossa. Kultaposse-lipulla käväisin katsomassa ruotsinkielistä puheteatteria eli Lilla Teaternin uutuus Fly me to the moon tuli katsastettua heti ensi-iltaviikolla. Näytelmä on Kiviä taskussa -kirjoittajan Marie Jonesin käsialaa ja kertoo kahdesta työkaverista, joiden tavallinen työpäivä kääntyy hieman merkilliseksi. Esitys kesti vain tunnin, mutta tykkäsin kovasti Pia Runnakosta ja Linda Zilliacuksesta ja kunhan lisää näytöksiä tulee alle, niin aina vaan varmasti paranee. Jos ruotsinkielisyys ei ole este, suosittelen!

Pitkästä aikaa istuttiin iltaa sukuyhdistyksen hallituksen porukan kanssa ja syömingeiksihän se meni, vaikka mun annokset olivatkin pettymys - ja kotona ihan armottoman kipeä maha seurauksena. Marraskuussa treffaillaankin sitten Ritarihuoneella vuosijuhlan merkeissä ja juhlia varten olen jo laittanut tilauksen uudesta iltapuvusta, jonka loihtii Flamencoshopin taitava Marina. Ehkäpä saan siitä kuvankin napattua ensimmäisen sovituksen yhteydessä.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Menokesä II

Oikein poikkeuksellisen vilkkaana menokesänä kävin toistamiseenkin teatterissa eli katsastin Kansallisteatterin Lemminkäisen heti syyskauden alkuun. Oikein vireää ja vilkasta meininkiähän Juha Hurmeen ohjauksessa oli syntynyt, mutta hieman näytelmänautintoa verotti pienen näyttämön tukahduttavan kuuma sisäilma - suurin osa ajasta meni ihan jaksamiseen ja sinnittelemiseen, vaikka mulla olikin salissa mukana sekä viuhka että vesipullo. Samalta riviltä poistui muutama ihminen väliajalla, tiedä sitten johtuiko kuumuudesta vaiko näytelmän sisältämästä kielenkäytöstä. Sen verran kuitenkin ihtiäni haittasi, että laitoin teatterille Twitterin kautta palautetta.

Kansalliseen päädyin vielä toistekin viikkoa myöhemmin, kun ylläribyllärinä olin saanut hankittua kympillä liput Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoon kuuluvaan sveitsiläisen Martin Zimmermanin nykytanssiesitykseen Eins, zwei, drei. Ihan nollaodotuksilla lähdin, enkä yhtään tiennyt mitä odottaa, mutta nautin kovasti. Esitys oli yhdistelmä puhetta, tanssia ja musiikkia ja voi että kolme todella erilaista tanssijatyyppiä olivat niin taitavia. Jänskämomenttia aiheutti se, kun yksi heistä tungettiin läpinäkyvään pleksilaatikkoon, missä hän sitten oli seuraavat viitisen minuuttia! Vaikka tapahtumat olivat toisaalla näyttämöllä, piti mun varmuuden vuoksi tarkistaa silmäkulmasta, hengittääkö mies siellä laarissa vielä.. Esityksen päätteeksi saatiin taiteilijatapaamisessa vielä kuulla koreografi-ohjaajan itsensä ajatuksia teoksesta ja tanssista ylipäätään. 
Kotimatkalla teatterista
Viime vuonna muistelen Juhlaviikkojen jääneen multa kokonaan väliin, mutta tänä kesänä kävin yhteensä kolmessa tapahtumassa. Kympillä pääsin kuuntelemaan myös Kimmo Pohjosen uusinta Ultraorgan-teosta, joka illan hämärtyessä oli valoineen pysäyttävä kokemus Mikael Agricolan kirkossa. Seuraavana iltana oli sitten Huvila-teltan ja vähän erilaisen musiikin vuoro Calexico-orkesterin keikalla. Tätäkään bändiä en ollut etukäteen lainkaan kuunnellut, mutta letkeä hyvin soitettu meno takasi oikein mukavan keikkakokemuksen. Ja välillä kun lauloivat vielä espanjaksi, niin olihan se lystiä!
Elokuun viimeisenä viikonloppuna läksin sitten koodinimi Kauppakeskusmuijan kanssa maaliskuusta asti kalenteriin merkattuna olleelle reissulle Tukholmaan. Kaupunkihan on molemmille varsin tuttu, mutta kauppakeskusmuijan kanssa sitä katsoo paikkoja aina vähän eri vinkkelistä. Ennen hotellille menoa pyörähdettiin kaupungilla ja jonotettiin sekä sisään että kassalle Uniqlon juuri avatun myymälän tungoksessa ja käväistiin sitten kurkkaamassa myös ihana Eataly, joka on siis italialaisiin tuotteisiin erikoistunut kauppahalliketju, vastikään Tukholmassa sekin avautunut. 
Hotelliksi olin valkannut vanhan tutun Riddargatanilla sijaitsevan samannimisen mestan, jossa äidin kanssa olen muutama vuosi sitten kertaalleen yöpynyt. Pienen välipalan ja -kuoleman jälkeen lähdettiinkin sitten lompsimaan Strandvägeniä pitkin Skansenille illan tapahtumaa kohti: ulkoilmalavalla siis Ruotsin omat Mestarit lavalla eli vallan hurmaavat Anders Glenmark, Tomas "Orup" Eriksson sekä Niklas Strömstedt. Lämppäristä Eric Gaddista ei juuri perustettu, mutta kun oltiin ajoissa paikalla, päästiin hyville paikoille lähelle lavaa ja melkeinpä keskelle vielä. Siinä sitten innolla jamiteltiin ja laulettiin ja tanssittiin koko ilta, keikka kesti pari tuntia ja sen jälkeen oli eri onnellinen olo! Jossain vaiheessa keikkaa tuntui kuin Strömstedt olisi vallankin meille laulanut, enkä ehtinyt tästä itse ääneen mainita, kun Kauppakeskusmuija sen sanoi - hän ihan varmasti yritti heittää plektraansa meitä kohti, mutta ei sitten aivan saatu sitä ilmasta napattua. Oli siis mahtavan mukavaa, eikä flunssan toinen tulemisyrityskään siinä menoa haitannut.
Paras keikkakuva :)