Teatterikärpänen

Kyllä mää niin vahvasti olen sitä mieltä, että voisin kuluttaa aikani ihan vaan Lontoossa pelkästään teatterissa käyden. Liput ovat suht edullisia ja lavalla voi nähdä melkein kenet tahansa, tosin melko nopea pitää lippuja hankiessaan olla. Viime viikonloppuna näin kaksi melko erilaista näytelmää eli P. G. Wodehousen hahmoihin perustuvan Jeeves&Wooster in Perfect Nonsensen sekä Shakespearen Henry V:n.

 

Taannoin tv:stä tuli ihana sarja Kyllä Jeeves hoitaa, jossa päähenkilöitä näyttelivät Hugh Laurie Bertie Woosterina sekä Stephen Fry Bertien luottomiehenä Jeevesinä (yes, I do have a soft spot for Stephen). Etukäteen vähän mietitytti, miten Matthew McFadyen suoriutuu Jeevesin roolista, kun taas Vikatikistä tutun Stephen Manganin saattoi jo valmiiksi arvata onnistuvan hienosti... hulvaton tyyppi. Ideanahan tässä näytelmässä oli esittää näyttämöllisin keinoin eräs tapahtumaketju Bertie Woosterin elämästä samalla, kun Bertie saa kokeilla siipiään näyttelijänä. How hard could it be?!? Pieniä ongelmia aiheutuu siitä, että tapahtumissa on mukana useampi henkilö, joiden esittämiseen Bertie tarvitsee sekä Jeevesin että tätinsä Dahlian hovimestarin Seppingsin apua, Seppingsillä kun on vieläpä taipumusta oivaksi imitaattoriksi. Lavalla nähtiinkin Jeevesin, Woosterin ja Seppingsin lisäksi Aunt Dahlia, Sir Winton Bassett, Gussie Fink-Nottle, Madeleine Basset, Sir Roderick Spode, Stiffy Bing sekä poliisimestari. Tykkäsin kovasti, vaikkei mua nyt ihan sillä lailla hervottomasti naurattanut (sama kävi aikanaan Kaupunginteatterin Kiviä taskussa -näytelmän kanssa - en ihan ymmärtänyt niitä, jotka lähestulkoon olisivat voineet kieriskellä lattialla). Jos ihanainen Rafael Campallo narkkarin mukaan rematoi (flamencotermi) silmämunillaan, sama vaikutus tässä McFadyenin kulmakarvalla sekä oikealla peukalolla; yllätyin siis miten hän sittenkin sopi tähän rooliin. Erinomaista työskentelyä kaikilta kolmelta, tarkat ajoitukset, hyvät henkilökemiat ja puolialaston miesvartalo kylpyammeessa. Suosittelen. 

 

"We few, we happy few, we band of brothers" on muissakin yhteyksissä usein käytetty lainaus Henry V:sta, johon en valitettavasti etukäteen perehtynyt eli melko lailla ummikkona katsomoon astelin. Kerkesin kyllä ostaa ohjelman ja scriptan (sekä Jude Law:n kuvalla varustetun julisteen) ennen näytöksen alkua, mutta vain tosi nopealla silmäyksellä ehdin vihkoset vilkaista läpi. Perussettiä, mutta Englannin ja vihollis-Ranskan välinen sotiminen ei saanut aikaan mitään erityistä wau-elämystä.. Loppua kohti tunnelma keveni ja hieman paranikin, kun Jude tai niin siis Henry pääsi liehittelemään broken Englishiä vääntänyttä viehättävää Ranskan prinsessaa. Mitä sitä turhaa jaanailemaan ja ei kun naimisiin vaan. Ulkonäkö (ja brittilehdissäkin mainittu pakeneva hiusraja) ehkä veivät liikaa huomiotani näyttelemiseltä ja kun Jude vielä hieman muistuttaa erästä ihmistä menneisyydessäni, niin ehken oikein keskittynyt tarpeeksi, jotta oisin tykännyt esityksestä sillä lailla kunnolla.

 

Seuraavaa teatterireissua ei ole vielä kalenterissa, mutta mietinnässä toki.. Heinäkuussa tulee lisää klassikkokamaa eli Shakespeare in Love, jonka castingiä ei vielä netistä löytynyt, mutta ehkäpä sekin julkaistaan tässä kohta puolin. Sitä ennen ihastelen elokuvateatterin penkillä Coriolanusta ja Tom Hiddlestonia ja ehkäpä ehdin katsoa vihdoin myös Teemalta tulleet BBC:n kehutut tv-versiot Shakespearen näytelmistä. Kyllä mää siltikin suosittelen.