Ettekö te tiedä, kuka minä olen?

Reissussa kävi huvittamaan taas se, että jostain syystä matkoillakin ollessani minut pysäytetään kadulla ja kysytään neuvoa. Ekalla Lontoon reissulla näin kävi kolmesti ja tällä viimeisimmälläkin kaksi kertaa ja mikä mainiointa, osaan useimmiten myös olla avuksi. Toki minähän pyrin aina liikkumaan "turistina" niin vähän kuin vain suinkin mahdollista ja suunnittelen reittini kartan avulla jo etukäteen, ettei kaduilla tarvi aivan pölijänä pyöriä, vaan voi määrätietoisen näköisenä reippaasti edetä sinne minne on tarkoituskin päästä. Ei nimittäin ole mitään ärsyttävämpää kuin ihminen (pahimmassa tapauksessa useampi rinnan), joka pähkäilee kadunkulmassa, talon/hissin/portaiden/oven edessä että misä mää ny ole.. Erityisesti mua ärsyttää tavaratalossa tai vaikka metroasemalla rullaportaiden edessä, kun joku pysähtyy siihen portaan ylä- tai alapäähän - sehän on jo vaarallista!

Iskin Regent Streetillä lauantaiaamuna kävellessäni silmäni Zaran ikkunassa oleviin nilkkureihin. Myymälä oli silloin vielä kiinni, enkä illalla enää sinne päin kaupunkia ehtinyt, joten riemu oli suuri, kun näin paluumatkalla samat kengät Heathrown myymälässä kahden mallinuken jalassa ja kokokin näytti olevan ehkä jopa minun jalkaani sopiva. Riemu jäi varsin lyhytaikaiseksi.
Minä (englanniksi osoittaen samalla kenkiä): Anteeksi neiti, ovatko nämä kengät myytävänä?
Myyjä (englanniksi espanjalaisittain korostaen): Löysittekö niitä myymälästä?
Minä (jatkan siis englanniksi): Ei, mielestäni täällä ei ole esillä kuin nämä kaksi paria, jotka saattaisivat olla kokoani.
Myyjä: Voin soittaa varastoon. (Soittaa radiopuhelimella jonnekin, kuvailee mallia ja toistaa mallinumeron kolmesti) Valitettavasti meillä on varastossa vain koko 38 ja 39.
Minä (toistan mielestäni varsin yksinkertaisen kysymyksen): Ovatko nämä kengät siis myytävänä?
Myyjä: Ei, me emme voi laittaa koon 38 kenkää mallinukelle, kun se ei sovi.
Minä (mielenosoituksellisesti jatkan): Eli te ette myy noita kenkiä? 
Myyjä: Minä kysyn. (Kysyy jotain kahdelta myyjältä, jotka hekin pyörittelevät päätään ja palaa) Juu ei, emme voi myydä noita kenkiä. 
Minä: Kiitos, anteeksi että häiritsin (jätän lausumatta mielessä pyörivän kysymyksen 'ettekö te tiedä, kuka minä olen' sekä vastauksen 'minä olen asiakas' ja poistun nöyränä paikalta). Seuraavana päivänä kävelen kotona Helsingissä paikalliseen myymälään netistä kaivetun kuvan kanssa ja pienen odottelun jälkeen minulle on varattuna kaksi paria kenkiä toisesta myymälästä. Töiden jälkeen ei kun sinne sitten ja sovittamaan. Oikea koko löytyi ja nilkkurit ovat täydelliset <3. Löydöstä ilahtuneena ostin sitten vielä alerekistä pari puseroakin.