Huvila - Kaapeli - Huvila

Mulla on ollut tapana käydä ainakin kerran kesässä erinäisissä Helsingin Juhlaviikkojen tapahtumissa, ja erityisesti olen tykännyt Tokoinrantaan pystytetyn Huvila-teltan antimista. Siellä on ollut monta koskettavaa keikkaa, Bo Kaspers Orkester, Eva Dahlgren & Peter Jöback, Wilco ja Pepe Willberg nyt muutamia mainitakseni. Kun liput huhtikuussa tulivat myyntiin, minähän olin sukkanasuttinaviivanasutena tiskin takana ostoaikeissa.

 

Tänä kesänä on ollut niin paljon härdelliä kotimaan reissujen ja flamencotiivareiden puitteissa (+ että kesäasunnolta ei aina ole huvittanut kaupunkiin edes lähteä!), että muuten keikkamenot ovat jääneet hieman vähemmälle, eikä Juhlaviikkojen muu ohjelma mua välttämättä edes niin kamalasti olisi kiinnostanutkaan. Viapori Jazzeilla olisi toki ollut yksi konsertti, jonka olisin halunnut nähdä. Ylläribyllärinä siellä nimittäin esiintyi Sami Pitkämön bändin kanssa kukapa muukaan kuin Pirkka-Pekka Petelius, ja lehtiarvostelujen mukaan yleisö oli ollut aivan pähkinöinä. Ei varmaan yhtään harmittanut, vaikkei lippua yllätysesiintyjän konserttiin ostettaessa ollut harmainta aavistusta esiintyjästä. Nyt elän siinä toivossa, että levyn (?) ilmestymisen jälkeen tekevät keikkoja enemmänkin!

Perjantaina käväisin töiden jälkeen pikaisilla kauneusunilla ja nappasin bussin Hakaniemeen. Jonoa teltan ovelle sinne ehtiessäni oli jo pukkaamassa, olihan Ismo Alangon keikka loppuunmyyty, mutta hyvän paikan mä silti sain. Keikkakin oli hyvä, mutta hieman kaksijakoinen. Ekassa setissä soitettiin lähes hartaissa tunnelmissa lokakuussa ilmestyvä uusi levy kokonaisuudessaan läpi ja väliajan jälkeen kuultiin vanhempaa tuotantoa uuden bändin soitantoon sovitettuina. Toka setin tunnelma pääsi välissä vähän löpsähtämään, vaikka setti alkoi rautaisesti Sisäisellä solariumilla. Onneksi loppua kohti, kun rohkeimmat luvan pyytämisen ja saamisen jälkeen siirtyivät lavan edustalle tanssimaan, tunnelma taas kohosi ja parit encoretkin kuultiin. Bändistä, jossa soitti mm. Jonna Tervomaan taustalta tutut Jussi Jaakonaho ja Juho Viljanen, olin ihan liekeissä, kun lavalla oli taas ja vaikka kuinka monen instrumentin haltijaa (esim. yhdellä hepulla hallussa sello, poikkihuilu, kitara, perkussiot, altto- ja baritonisaksofoni ja siinä sivussa muina miehinä lauloi taustojakin vielä). Mistä mä aina erityisesti suorastaan lämpenen on se, kun miehet laulaa stemmoissa ja hyvin. Basisti Mikko Mäkelän ääni soi erittäin hyvin yhteen Alangon kanssa ja kun lisätään vielä ns. "muodollinen pätevyys", niin kyllä mää oli eri tyytyväinen keikan jälkeen. Täytyykin katsoa, jos pääsisi vielä varsinaiselle levynjulkkarikiertueelle, joka näyttäisi marraskuussa osuvan Kultsalle!

"Rakkaus on ruma sana"

Lauantaina partsilla auringon nauttimisen ja päikkäreiden jälkeen tuli lähtö Kaapelitehtaalle, missä oli vuorossa odottamani KILL Carmenin toinen esitys - ja pääroolissa Mariana Collado, jonka opetuksesta olin päässyt aiemmin tässä kuussa nauttimaan. Oltiin Letra-Annan kanssa ajoissa paikalla, mutta ovet avattiin vasta tasan yhdeksältä; pientä ryysiksen tynkää oli siinä jo syntymäisillään, mutta onneksi tilanne kuitenkin eteni rauhallisesti. Esityksen alkupuolella ns. kunnon flamencoa oli aika vähän, mutta loppua kohti Marianan päästyä vauhtiin siellä tuli mm. tangosta ja siggeä kyllä sellaiseen tahtiin, että oudompaa olisi hirvittänyt. Carmen pääsi hengestään useaan otteeseen ja ideana koko esityksen konsepti oli sekä mun että muutaman muun tutun esityksen nähneen mielestä varsin onnistunut. Käytiin vielä esityksen jälkeen baarin puolella esiintyjätapaamisessa, missä kuultiin sekä Kaari että Roni Martinin ja vielä ohjauksesta vastanneen Atro Kahiluodon kommentteja esityksen synnystä. Kaikkein kivointa oli kuitenkin, kun saatiin henkilökohtaisesti kiittää ja halata Marianaa, joka saapui paikalle juuri, kun oltiin lähdössä kotimatkalle.

Carmen lukee kämmenestä

Cano pistää juergassa jalalla koreasti

Minun juhlaviikkoni päätti norjalaisen Susanne Sundförin (sorry, ei tuu näppikseltä oikeanlaista vokaalia) keikka Huvila-teltassa, kavereina Biologi hygynsä kanssa. Lämppärinä ollut Color Dolor yllätti positiivisesti ja solisti Stina Koistisen ääni oli kyllä sellainen, ettei Suomessa kovin montaa samanlaista tule vastaan. Pääesiintyjä sitä vastoin oli aivan pienoinen pettymys, mutta toki teki keikasta omannäköisensä, eikä juuri yrittänyt yleisöä miellyttää. Makoili nimittäin lattialla useammankin biisin aikana ja ne kappaleet, joita olin ehtinyt kuunnella Spotifyn kautta, soitettiin erilaisina kuin levyllä. Susanne itse vaikutti bändin kanssa olevan kuitenkin tyytyväinen vastaanottoon, ja myönnettävä on, että uskomaton ääni daamilla on - samaten bändin toisella naisella, joka veti sellaista kakkosääntä, että selkäpiissä viilteli hyvällä tavalla. Kannatti kyllä käydä tämäkin katsomassa. Seuraavaa keikkakokemusta saankin odottaa marraskuuhun asti. Onhan mulla silti sitä ennen suunnitelmissa vähän toisenlaista keikkaa eli pari Kärppien vierasottelua Itä-Suomessa.