JM

Metromatka Wembley Parkiin näytti tubekartalla lyhyeltä, mutta pysäkkien välit olivatkin melko pitkät ja matkahan kesti puoli tuntia. Alkoi jo valmiiksi jännittää, ehdinkö kuunnella koko keikan missaamatta viimeistä metroa - ei siis juurikaan kiinnostanut jäädä sinne huitsin nevadaan, varsinkin kun lompsassa oli enää 15 puntaa käteistä... Samalla pysäkillä jäi paljon porukkaa pois ja hyvässä järjestyksessä siirryttiin etiäpäin edessä kohoavaa Wembley Stadiumia kohti vievää Olympic Waytä. Yhden rakennuksen kulmalla oli jo valtavan pitkä jono ja ajattelin, että tämä ei nyt näytä hyvältä sisäänpääsyn sujumisen kannalta. Kävi kuitenkin ilmi, että väki jonotti X Factorin nauhoituksiin ja ystävällinen nuori mies opasti minut vielä eteenpäin, mistä hyvin valaistu Wembley Arena sitten löytyikin.

 

Jono veti nopsaan ja muutenkin homma toimi kuin junan vessa. Katsomoon sai viedä virvokkeita ja jopa olutta, kukaan ei ördäillyt ja mun paikkakin oli ihan jees - sain käyttööni oman kolmen tuolin rivin, kun kaksi viereistä paikkaa oli ilmeisesti jätetty tyhjäksi katsomolohkon sisäänkäynnin muodostaman lievän näköesteen takia. Kamppeet oli kaiteella, mahduin jopa ojentelemaan jalkoja ja kun istuin yläkatsomon alimmalla rivillä, ei alakatsomon väen seisomaan nouseminenkaan häirinnyt (itsehän siis mielelläni aina istun konserteissa kohteliaisuussyistä, ettei takana olevan ihmisen keikkakokemus mene piloille edessä heiluvan 180-senttisen takia).

 

Lämppärinä toiminut Gabrielle Aplin aloitti settinsä hieman lippuun merkittyä aiemmin ja sai onneksi korvamonitorinsa kuntoon parin biisin hapuilun jälkeen. Eli lauloi ihan tarpeeksi hyvin. Pitääkin vallan perehtyä tarkemmin hänenkin tuotantoonsa, kappaleista erityisesti Keep On Walking jäi mieleen.

 

Pienen roudaustauon jälkeen itse John Mayer bändeineen tuli lavalle ja täytyy kyllä myöntää, ettei tämä tyttö olisi voinut lauantai-iltaa paremmin viettää (tai tietenkin olisi voinut, you know). Kyllä mää nautin ja anteeksi vaan kielenkäyttöni, mun korvathan suorastaan pissii hunajaa niistä äänistä, joita JM irrottelee sekä kurkustaan että kitarastaan. Jo keikan alku oli mielestäni TKO eli sieltä putosi tenhoavalla svengillä ensin Queen of California, Wildfire ja Slow Dancing in a Burning Room. Valitettavasti mun kännykän kamera ei suostunut taltioimaan kuin vain murto-osan illan hienosta tunnelmasta, tykkäsin kovasti myös taustan autiomaa-/tähtitaivasgrafiikasta ja valoista.

 

 

Yleisön käytöksessä vähän häiritsi se, että osa tyypeistä rupesi kiljumaan ja vislailemaan erityisesti juuri silloin, kun käynnissä oli mitä herkin tiluttelu. Jäi siis parhaimmat palat kuulematta mökän takia :(. Muuten ilta oli musiikillisesti niin sanotusti täytellinen. En kuitenkaan sitten uskaltanut jäädä ihan koko akustista encoresettiä enää kuuntelemaan, vaan tokan kappaleen aikana katsoin parhaaksi lähteä kipittelemään metrolle. Valitettavasti biisi sattui olemaan yksi Born and Raised -levyn suosikeista eli Walt Grace´s Submarine Test... onneksi netistä jälkeenpäin bongaamani settilistan mukaan kuulematta jäi vain yksi kappale. Hyvä niin. Yöllä vesisateessa ei nimittäin ollut sitten enää kovin kivaa suunnistaa takaisin hotellille, kun tubesta maan päälle noustaessa ei aina ole ihan selvillä siitä, mihin päin pitää lähteä. Vartti siinä hortoillessa meni ja onneksi kartta oli mukana, eikä sääennustuksissa tulevaksi pelätty myrskykään vaivannut, edes kotimatkalla.

John Mayer: On The Way Home



Milloin mun paluulennon portti päivittyy?!?!?!?