 |
| Reissun virallinen ohjelma |
Viime kesänä sain siis päähäni lähteä synttärireissulle tutustumaan Lontoon teatteritarjontaan. Alunperin tarkoitus oli nähdä Peter Jöback oopperan kummituksen roolissa, mutta hänen pestinsä ei kestänytkään kuin syksyyn asti. Ostin kuitenkin lipun esitykseen ja aloin sitten miettiä, mitä kaikkea muuta voisi käydä katsomassa. Loppujen lopuksi hommasin vielä liput Agatha Christien Hiirenloukkuun sekä kahteen uuteen näytelmään, Peter and Alice sekä Quartemaine's Terms.
Ensimmäisenä näkemäni Peter and Alice oli pyörinyt Noel Coward -teatterissa vain viikon, mutta kyllä se oli ihan valmis tekele. Mukana oli Dame Judi Denchin lisäksi muitakin tv:stä tuttuja näyttelijöitä eli mm. Ben Wilshaw, Nicholas Farrell sekä Ruby Bentall. Näytelmä kertoo Peter Panin ja Alice in Wonderlandin oikean elämän esikuvien tapaamisesta, aikuiseksi kasvamisesta ja sen vaikeudesta. Judi Dench oli aivan ihana, mutta kyllä muutkin, varsinkin Ben Wilshaw onnistuivat erittäin hyvin. Näytelmässä oli muutamia hauskojakin kohtauksia, johtuen lähinnä Denchin pistämättömästä ajoituksesta ja viittauksista hänen ikäänsä tai tekemiinsä muihin rooleihin, mutta loppua kohden tunnelma muuttui haikeaksi, jopa surulliseksi. Suosittelen.
Toisena iltana nähty Agatha Christien Mousetrap kannattaa kokea senkin takia, että se on yhtäjaksoisesti pyörinyt 60 vuotta! Näytelmän nähneitä erikseen pyydetään pitämään juonenkuviot salassa, siksipä en avaudu tämän enempiä. Teatterissa oli ehdoton kuvauskielto (niin kuin muissakin, tuon yllä olevan kuvan sain Noel Cowardissa vahingossa napattua, kun en kiellosta vielä tiennyt, eikä kukaan tainnut huomata. Älkää kertoko kellekään!), joten täytyi tyytyä ulkokuvaan. Viereen sattui mukava nuori pariskunta, jonka kanssa puhuttiin Peter and Alicesta. Suosittelen.
Lauantaina The Phantom of The Opera, eikä tädin silmänurkka pysynyt kuivana, niin kuin olin etukäteen arvellutkin. Kummituksen roolissa laulaneen Marcus Lovettin vibraaaaato oli makuuni vähän turhan raukea eli hidas (eli luultavasti Peter Jöback olisi uponnut paremmin) ja lisäksi hänellä oli outo s-vika, joka kävi häiritsemään. Ei toki niin paljon kuin takana olleen naisihmisen paperinen ostoskassi, joka rapisi vasemman korvan juuressa joka kerta, kun täti liikutti jalkojaan, mikä oli usein (s*tana). Simon Thomas oli Raoulin roolissa perin ihqu, lauloi todella komeasti ja muodosti kauniin parin Christinen eli Anna O'Byrnen kanssa. Suosittelen.
Lauantai-illan päätti Wyndham's Theatren Quartermaine's Terms, jonka nimiroolissa Rowan Atkinson teki paluun teatterin näyttämölle 25 vuoden tauon jälkeen. Ai että mää tästäkin tykkäsin; Will Keenin ja Conleth Hillin roolihahmot ihan hulvattomia koko fyysisessä olemuksessaan. Atkinsonin St. John Quartermaine oli rooleista se vähiten naurattava ja huvittava, mikä oli positiivinen yllätys. Suosittelen.
Yksi asia jäi ihmetyttämään: teattereissa saa juoda alkomahoolia ja syödä karkkia, sipsiä ja jäätelöä; niitä ihan vallan myydään siellä katsomossa. Juomisen vielä jotenkuten ymmärrän (ellei ahtaissa tuoliväleissä saa takaa nesteitä päällensä, niin kuin Kummituksen väliajalla vieressä kävi), mutta kyllä mää mieluummin syön kotona ja keskityn paikan päällä sitten esitykseen. Maassa maan tavalla, vaan vähänkö se häiritsee, jos vieruskaveri rapisuttaa Haribo-pussiaan siinä viekussa (s*tana). Ihan yhdelle hemmolle piti väliajan jälkeen sanoa että "would you mind...". Loppui se rapina ainakin hetkeksi.
Näissä paikoissa ei myöskään ole narikkaa eli ihan kadulta vaan noustaan rappuja suoraan katsomoon ja jos on erehtynyt ottamaan ostoskasseja tai muuta tavaraa mukaan, niin siinähän sitten näpötät. St. Martin´s oli erityisen ahdas, siellä sääriluu lepäsi edessä olevan tuolin selkämystä vasten ja yksi täti kolautti päänsä kattoa tiiraillessaan mun polvilumpioon. Onneksi isommilta vahingoilta muuten vältyttiin, kun paikat eivät ole kovin liikuntarajoitteisystävällisiä (välillä ihan hirvitti katsoa, kun vanhempi ihminen yritti laskeutua tai nousta portaita omalle paikalleen).
Ensimmäisenä näkemäni Peter and Alice oli pyörinyt Noel Coward -teatterissa vain viikon, mutta kyllä se oli ihan valmis tekele. Mukana oli Dame Judi Denchin lisäksi muitakin tv:stä tuttuja näyttelijöitä eli mm. Ben Wilshaw, Nicholas Farrell sekä Ruby Bentall. Näytelmä kertoo Peter Panin ja Alice in Wonderlandin oikean elämän esikuvien tapaamisesta, aikuiseksi kasvamisesta ja sen vaikeudesta. Judi Dench oli aivan ihana, mutta kyllä muutkin, varsinkin Ben Wilshaw onnistuivat erittäin hyvin. Näytelmässä oli muutamia hauskojakin kohtauksia, johtuen lähinnä Denchin pistämättömästä ajoituksesta ja viittauksista hänen ikäänsä tai tekemiinsä muihin rooleihin, mutta loppua kohden tunnelma muuttui haikeaksi, jopa surulliseksi. Suosittelen.
 |
| Lavasteet Peter and Alice -näytelmästä |
 |
| St. Martin´s Theatre |
 |
| Her Majesty´s Theatre |
Yksi asia jäi ihmetyttämään: teattereissa saa juoda alkomahoolia ja syödä karkkia, sipsiä ja jäätelöä; niitä ihan vallan myydään siellä katsomossa. Juomisen vielä jotenkuten ymmärrän (ellei ahtaissa tuoliväleissä saa takaa nesteitä päällensä, niin kuin Kummituksen väliajalla vieressä kävi), mutta kyllä mää mieluummin syön kotona ja keskityn paikan päällä sitten esitykseen. Maassa maan tavalla, vaan vähänkö se häiritsee, jos vieruskaveri rapisuttaa Haribo-pussiaan siinä viekussa (s*tana). Ihan yhdelle hemmolle piti väliajan jälkeen sanoa että "would you mind...". Loppui se rapina ainakin hetkeksi.
Näissä paikoissa ei myöskään ole narikkaa eli ihan kadulta vaan noustaan rappuja suoraan katsomoon ja jos on erehtynyt ottamaan ostoskasseja tai muuta tavaraa mukaan, niin siinähän sitten näpötät. St. Martin´s oli erityisen ahdas, siellä sääriluu lepäsi edessä olevan tuolin selkämystä vasten ja yksi täti kolautti päänsä kattoa tiiraillessaan mun polvilumpioon. Onneksi isommilta vahingoilta muuten vältyttiin, kun paikat eivät ole kovin liikuntarajoitteisystävällisiä (välillä ihan hirvitti katsoa, kun vanhempi ihminen yritti laskeutua tai nousta portaita omalle paikalleen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa kommentoida, mut ei oo pakko!